Jäsenalueelle

10 tavoitetta psykiatrialle 


1. Stigman vähentäminen

Avohoitosuuntauksen onnistuminen edellyttää työtä ja panostusta stigman lievittämiseksi.

Stigman vähentäminen edellyttää kansallista strategiaa, jonka muotoutumista yhdistys edistää Mielenterveyspoolin kautta. Sosiaalipsykiatrinen jaos työstää vaihtoehtoja, joita yhdistys voisi käyttää.

2. Häiriöitten varhainen toteaminen ja hoito

Psykiatristen häiriöitten ennaltaehkäisyyn ei ole panostettu riittävästi. Kouluterveydenhuollon kehittäminen yli ammattikuntien tapahtuvalla yhteistyöllä on erittäin tärkeätä. Psykiatrisia häiriöitä voidaan tunnistaa varhaisessa vaiheessa ja annettu apu on vaikuttavaa.

Ensimmäisen psykoosin hoito on ennusteen kulmakivi. Hoitoviiveen lyhentäminen parantaa potilaan ennustetta ja pienentää kuolleisuutta.

3. Tietoisuuden lisääminen

Mielenterveyttä, sen edistämistä ja psykiatrisia häiriöitä tulee käsitellä osana kouluissa annettavaa terveystieto-opetusta. Kouluissa annettava opetus lisää kansalaisten mielenterveyden lukutaitoa ja mahdollisuuksia omaehtoiseen toimintaan oman terveydentilan ylläpidossa ja avun hakemisessa. Vaikeiden häiriöitten kulkuun voidaan vaikuttaa parantamalla tietoisuuden lisäämisen avulla hoitoon hakeutumista.

4. Hoidon saatavuus

Psykiatrinen hoito järjestetään ensisijaisesti avohoitona. Tämä edellyttää avohoidon riittäviä laadullisia ja määrällisiä voimavaroja. Tulisi luoda matalan kynnyksen akuuttihoitoyksikköjä, psykiatrisia ”tapaturma/ensiapu –yksikköjä”, jonne potilas ei tarvitse erillistä lähetettä. Potilaan tulisi voida olla tällaisessa yksikössä kaksi vuorokautta ilman, että yksikön on ratkaistava kirjoitetaanko potilas sisään sairaalahoitoon vai ei. Lääkärin tulisi tutkia potilas näissä yksiköissä viimeistään vuorokauden kuluessa. Joustavalla ja omaehtoisella palvelunkäyttömahdollisuudella saatetaan voida vähentää tarvetta varsinaiseen sairaalahoitoon.

Sairaalahoidon käytön lähtökohta on vapaaehtoisuuden ensisijaisuus. Tahdosta riippumattoman hoidon vähentäminen edellyttää avohoidon ja sairaalan saumatonta yhteistyötä, tarpeeksi henkilökuntaresurssia ja kotihoitomahdollisuuksien lisäämistä. Jos avohoito ja sairaala ovat etäällä toisistaan, ei kehittämistyö ole mahdollista, koska asianmukainen koordinaatio ei onnistu. Pakkotoimien käytön vähentäminen edellyttää riittävää henkilökuntamitoitusta ja henkilökunnan kouluttamista. On myös huomattava, ettei tahdosta riippumattoman hoidon vähentäminen saa tapahtua hoidon laadun kustannuksella.

Psykiatrinen sairaalahoito olisi perusteltua järjestää yleissairaaloitten yhteydessä, mikä takaisi nykyistä paremmat mahdollisuudet somaattiseen sairaanhoitoon ja toisaalta psykiatrian osaamisen paremman hyödyntämisen somaattisessa sairaanhoidossa. Psykiatrian omaleimaiset piirteet voidaan silti säilyttää, jos koko psykiatrian kenttä on oma yksikkönsä.

5. Hoitosuositusten laatiminen

Psykiatrisesta häiriöstä kärsivä potilas saa muihin lääketieteen erikoisaloihin verrattaessa keskimäärin harvemmin käypää hoitoa. Yksi keskeinen syy tälle on pieniin yksikkökokoihin liittyvä huomattava alueellinen saatavuuden ja laadun vaihtelu.

Yhdistys edistää hoitosuositusten laatimista ja kehittää keinoja arvioida, kuinka hyvin suosituksia tunnetaan ja miten laajasti niitä sovelletaan.

Hoitosuosituksissa linjataan lääkehoidon, muiden biologisten hoitojen ja psykoterapioiden käytön laadukkaat periaatteet sekä määritetään hoidon seurannan menettelytavat.

6. Hoidon tulosten seuraaminen

Hoidon tuloksia tulisi mitata säännöllisesti. Vain seuraamalla potilaalle annetun hoidon tuloksia saadaan tietoa siitä, miten asetetut tavoitteet saavutetaan. Tuloksen seuraaminen mahdollistaa taitojen syventymisen, joka taas johtaa parempiin tuloksiin ja voimavarojen tehokkaampaan hyödyntämiseen. Potilaan saama lisäarvo on tällöin suurempaa. Tuloksia on seurattava koko hoitoprosessin ajalta. Informaatioteknologiaa voitaisiin hyödyntää seurannassa nykyistä aktiivisemmin.

Psykiatrisen hoidon menoissa ei voi säästää siirtämättä kustannuksia toiselle taholle vastattavaksi tai haitaksi seuraavalle sukupolvelle. Hyvä hoito voi pienentää psykiatrisista häiriöistä koituvia inhimillisiä ja taloudellisia menetyksiä.

7. Panostus työoloihin

Työolosuhteiden kehittäminen on psykiatrityövoiman ja erikoistuvien lääkärien rekrytoinnissa tärkeää. Hyvä työpaikka on ohjeissaan ja käytännöissään huomioinut työturvallisuusnäkökohdat asianmukaisesti, tarjoaa riittävät mahdollisuudet ammatilliseen kehittymiseen ja koulutukseen (2 työviikkoa/vuosi) sekä työnohjaukseen. Työssä jaksamiseen liittyvien näkökulmien ja uupumisen ennaltaehkäisyn tulee kuulua työyhteisöjen sisäiseen koulutukseen ja olla osa ohjelmallista työpaikan kehittämistä.

Työn hallintaan on kiinnitettävä huomiota jo voimavaroja kohdennettaessa. Avohoitoyksiköissä, joissa on psykiatria kohti yli 15.000 asukasta, työn hallinta on vaikeaa ja työmäärä liiallinen. Kuormituksen kasvu johtaa lääkärityövoiman epäjatkuvuuden kasvuun tai potilasta kohti annetun työpanoksen määrälliseen ja laadulliseen heikkenemiseen. Yhdessä yksikössä tulisi olla vähintään kolme psykiatria.

8. Psykoterapeuttisten hoitojen integrointi julkisen sektorin toimintaan

Psykoterapeuttisen hoidon osaamisen kehittäminen on yksi keskeinen menetelmä häiriöitten aiheuttaman taakan keventämisessä. Peruspalveluissa menetelmien käyttö ja hallinta on puutteellista. Erikoissairaanhoidossakaan ei aina ole riittävää osaamista julkiselle sektorille soveltuvien menetelmien valinnassa ja hyödyntämisessä.

Taitojen opettamista tulisi voida johtaa erikoissairaanhoidosta ja yliopistoista käsin. Sairaanhoitopiirien ja kuntien tulisi kouluttaa henkilökuntansa ainakin jonkin aikarajoitteisen psykoterapian käyttöön. Mahdollisuus tuottaa psykoterapiaa julkisen sektorin toimintana tulee taata työjärjestelyin.

9. Julkisen ja yksityisen sektorin yhteistoimintamuotojen kehittäminen

Yksityinen sektori tuottaa Suomessa julkista terveydenhuoltoa täydentäviä palveluja kuten pitkäkestoista psykoterapiaa. Palvelujen integraatio on kuitenkin puutteellista eikä potilas tiedä riittävästi, miten psykoterapeutteihin saa yhteyden, mikä menetelmä olisi itselle soveltuva ja mikä eri ammatinharjoittajien mahdollisuus on ottaa potilas hoitoonsa.

Palvelujärjestelmän tulisi kehittää paikallisiin olosuhteisiin soveltuvia käytäntöjä, jotka huomioivat paremmin potilaan tuentarpeet. Arviointiin ja ohjaukseen erikoistuneet psykoterapiapoliklinikat voisivat taata joustavamman yhteistyön yksityisen ja julkisen sektorin välillä.

10. Palvelujen käyttäjät ja autonomia

Potilas on autonominen yksilö. Hoidon tavoitteena on palauttaa häiriön rajoittamaa kykyä tehdä itsenäisiä ja vastuullisia ratkaisuja. Hyvä hoidon kulmakivi on potilaan itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen. On huomattavaa, että hoidonaikainen autonomian rajoittaminen kohdistuu ensisijaisesti potilaan kykyyn tehdä päätös hoidon aloittamisesta. Psykiatrisesta häiriöstä kärsivällä on yhtäläinen oikeus lääketieteellisen asiantuntemukseen kuin muilla kansalaisilla. Psykiatrisista häiriöistä kärsivillä on yhtäläinen oikeus työhön kuin muilla kansalaisilla ja työhön paluuta mahdollistavia käytäntöjä tulee kehittää.

Lähteitä:
Suomen Lääkäriliiton strategia
WPA Madridin julistus (2005 versio): www.wpanet.org