Jäsenalueelle

Blogit

9.3.2017 21.16

Peter Gøtzsche ja ”tappava psykiatria”

Erkki Isometsä, psykiatrian professori

Gøtzschen kirjat sisältävät runsaasti psykiatriaa koskevia asiavirheitä, puolitotuuksia, vastakkaiset näkökohdat unohtavia väitteitä sekä anekdootteja, joiden todenperäisyyttä on mahdotonta arvioida. Gøtzschen kuvaama ”psykiatria” on fiktiivinen luomus. Se ei vastaa psykiatrian ammatillista maisemaa.


Tanskalainen sisätautilääkäri ja professori Peter Gøtzsche on tullut aiemmin tunnetuksi keskeisestä roolistaan tieteellisen näytön merkitystä vaalivan Cochrane Collaborationin toiminnassa, ja vaikuttavuustutkimuksen metodiasiantuntijana. Hänellä on vaikuttava julkaisu-ura erilaisten systemoitujen katsausten ja meta-analyysien tuottajana. Hänen metodista pätevyyttään tällä saralla ei sovi epäillä. Siksi onkin hyvin hämmentävää nähdä, miten Gøtzsche osallistuu julkiseen keskusteluun mielipidekirjoillaan. Hän on kirjoittanut kirjat ”Tappavat lääkkeet ja järjestäytynyt rikollisuus” (2013) sekä ”Tappava psykiatria ja lääkinnän harha” (2015). Jo otsikot kertovat kirjojen tyylilajin. Ajallemme ominaisesti ne ovat bestsellereitä. Hän vieraili Suomessa ensin Psykologiliiton vieraana alkusyksystä 2014  ja nyt 9.3. Helsingissä suomalaisen yhteistyökumppaninsa, ortopedian professori Teppo Järvisen kutsumana.

Gøtzsche on ottanut kaikista lääketieteen aloista erityisesti psykiatrian maalitaulukseen. Hän laukoo kirjoissaan erilaisia psykiatriaa koskevia ”faktoja”, jotka saavat akateemisen psykiatrin viimeisetkin hiukset pystyyn. Mielenterveyden häiriöiden diagnosointi on kuulemma täysin mielivaltaista; ADHD:n lääkehoito ja masennuslääkkeet aiheuttavat kaksisuuntaisen mielialahäiriön; runsas kahvinjuontikin on hypomanian oirekriteeri; masennuslääkkeet tuplaavat itsemurhan riskin; kaikki psykiatrinen lääkehoito aiheuttaa riippuvuutta ja aivovaurioita; psykiatrit päättelevät 10-20 minuutin konsultaation perusteella potilaan kärsivän aivojen ”kemiallisesta epätasapainosta” ja määräävät siltä istumalta lääkehoidon loppuiäksi; psykiatria on pseudotiedettä, jne.

Väitteet ovat häkellyttäviä. Kirjat sisältävät runsaasti psykiatriaa koskevia asiavirheitä, puolitotuuksia, vastakkaiset näkökohdat unohtavia väitteitä, sekä anekdootteja joiden todenperäisyyttä on mahdotonta arvioida. Psykiatria kuvautuu Gøtzschen kirjoissa jonkinlaisena lääkekauppiaiden ihmemaana, jossa ongelmat hoidetaan pillerillä lääketehtaiden rikastuessa. Gøtzschen kuvaama ”psykiatria” on fiktiivinen luomus. Se ei vastaa psykiatrian ammatillista maisemaa.

Jos haluaa julkisesti kommentoida jonkin lääketieteen erikoisalan kliinisiä käytäntöjä ja tieteellistä kehitystä, olisi hyvä tuntea niitä. Gøtzsche katsoo psykiatriaa lähinnä lääketeollisuuden rahoittamien lääketutkimusten näkökulmasta, ja aikaperspektiivi on paljolti viime vuosituhannen puolella. Hän mitätöi psykiatrisen diagnostiikan kehittämiseksi tehdyn työn, ja siteeraa diagnostisia kriteerejä paikoin väärin. Hän ei huomioi esimerkiksi WHO:n  epidemiologisen Global Burden of Disease-projektin löydöksiä, jotka nostavat esiin mielenterveyden häiriöiden keskeisen maailmanlaajuisen merkityksen toimintakyvyn alentajana.

Hänen biologiseen psykiatriseen tutkimukseen kohdistuva ”kemiallisen epätasapainon” kritiikkinsä menee selvästi ohi maalin. Se ei vastaa nykypsykiatrian kuvaa mielenterveyden häiriöiden taustalla olevista monisäikeisistä neurobiologisista tekijöistä. Hän ei selvästikään ole perillä neurokognitiivisista tai aivokuvantamistutkimuksista, jotka kartoittavat vakaviin mielenterveyden häiriöihin liittyviä tiedonkäsittelyn poikkeavuuksia sekä aivojen rakenteen ja toiminnan häiriöitä. Hän kuvaa psykiatrista toimintaa lääkkeiden kirjoittamisena, vaikka erikoissairaanhoito useimmissa maissa toteutuu moniammatillisissa työryhmissä, joissa suurimman osan potilastapaamisista toteuttavat muut ammattihenkilöt kuin lääkehoidosta vastuussa olevat lääkärit. Hän kuvaa alaamme kuin psykiatrinen toiminta ei sisältäisi lainkaan psykoterapiaa tai kuntoutusta.

Minun on erityisen valkeaa ymmärtää Gøtzschen toiminnassa sitä, että hän mielestäni julkisella toiminnallaan loukkaa niitä arvoja ja pyrkimyksiä joita Cochrane Collaboration edistää. Yhteisö onkin julkisesti ilmoittanut, että hänen henkilökohtaisia näkemyksiään psykofarmakoiden asemasta ei pidä ottaa järjestön näkemyksinä. Gøtzsche esittää että masennuslääkkeet kaksinkertaistavat itsemurhariskin, mutta ei esitä kunnollista näyttöä väitteen tueksi, eikä huomioi päinvastaisesta puhuvia tosiasioita. 

Miten olisi mahdollista, että keskeiseen itsemurhan riskiryhmään kohdistuvan masennuslääkehoidon kasvaessa kymmenkertaiseksi 1990–2015 itsemurhakuolleisuus Suomessa tippuu alle puoleen, jos hoito todella kaksinkertaistaisi itsemurhakuolleisuuden? Jos liki puolet kaksisuuntaisen mielialahäiriön ykköstyypin sairauksista alkaa maniavaiheella ilman että masennusjaksoa on koskaan esiintynyt, niin miten olisi mahdollista että sairaus olisi masennus- tai ADHD-lääkkeiden aiheuttama? Sairaus on tunnettu jo kauan ennen näiden lääkkeiden aikakautta.

Lääketieteellisen asiantuntijan yksi keskeisimmistä velvollisuuksista on tuntea oman asiantuntemuksensa rajat, pitäytyä alueella jolla oma asiantuntemus on todellista, perustaa väittämänsä huolellisesti tutkittuun tietoon, sekä punnita eri näkökohtia tasapainoisesti. Kirjoissaan ja julkisissa esiintymisissään Peter Gøtzsche ei tätä noudata. Mielestäni Gøtzsche kirjoissaan usein mustamaalaa tutkijoita vain siksi että he ovat eri mieltä.

Gøtzsche esittää kirjoissaan raskaita väitteitä lääketeollisuuden rikkomuksista ja lääkäreiden korruptiosta, mutta mikä tässä kaikessa on totta? Jotkut hänen kuvaamistaan tapahtumista pitävät paikkansa. On totta että jotkin lääkefirmat ovat toimineet epäeettisesti, ja pitää paikkansa että ei-toivottuja tuloksia tuottaneita lääketutkimuksia on jätetty julkaisematta. On itsestään selvää, että emme ammattikuntana voi tällaista toimintaa hyväksyä. Lääketutkimusten tulosten pitää olla läpinäkyviä. Lääkäreiden ja teollisuuden yhteistyöllä täytyy olla selvät pelisäännöt joita noudatetaan. Yhteistyö ei kuitenkaan itsessään ole mikään merkki moraalittomuudesta, eikä palkan saaminen tehdystä työstä ole väärin. On selvää, että kaikkiin hoitomuotoihin liittyy sekä hyötyjä että haittoja, ja kaikkiin liittyy myös taloudellisia intressejä, joiden täytyy olla läpinäkyviä.

Tarvitsemme rauhallista ja kiihkotonta, punnittuun tietoon pohjautuvaa keskustelua eri hoitomenetelmistä. Psykiatrian piirissä sitä kyllä käydään jatkuvasti. 

 


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi


Nimimerkki
Otsikko
Kommentti *
Älä täytä
Tähdellä (*) merkityt kentät ovat pakollisia
Ei kommentteja